Kirjoittaminen voikin olla kivaa?

Tämän olen tajunnut kun nyt muutaman kerran olen istahtanut tietokoneen äärelle ja antanut vain ajatusten virrata mielestä näppäimistölle ja ruudulle. Tuntuu vapauttavalta kirjoittaa vain jotain. Päästää irti ainakin jostain mietteestä, joka vain ei tahdo rauhoittua pääkopassa.

Kymmenien esseiden, kirjoitelmien ja tutkielmien jälkeen olin kokonaan unohtanut, että kirjoittaminen voi olla jotain sellaista, mistä voisin nauttia ja saada jopa iloa. Äidinkielen kursseilla pitää osata löytää tekstistä oikeat piirteet ja analysoida näitä. Tuntien uurastamisen jälkeen tälle työlle lätkäistään joku arvosana, johon sitä ollaan sitten tyytyväinen tai ei. Historian kokeessa pitää muistaa tapahtumia ja niiden yhteyksiä, oksentaa kaikki tieto siihen 4000 merkin esseeseen. Aika harvaa innostaa kirjoitella omia juttuja sen jälkeen, kun koulussa tehtyjä tuotoksia on arvosteltu ja tekstistä on punakynällä vedetty huonot rakenteet virheineen. Sellainen ajattelumalli jää päälle ja nyt tuntuu yllättävän vaikealta vain antaa mennä ja tekstin muodostua vapaasti. Koko ajan mielessä jokin yrittää estää sanoen: ”Eieieiei, tuo lauserakenne ontuu, korjaa se nyt, opettaja ihan varmaan ottaisi miinusta tosta. Voi että kun tulee huonoa tekstiä..” Olen ihan henkisten estojeni uhri. Kyllä kuulostaa dramaattiselta, mutta ehkä se vähän sitä onkin kun tarpeeksi asiaa paisuttelee mielessään.

Tälläkin hetkellä päässä pyörivien sanojen muuttuessa silmieni edessä tekstiksi meinaan pysähtyä yksittäisiin sanoihin etsien parempia synonyymejä. Aivan kuin tämän tekstin lopputuloksen laadulla olisi mitään väliä. Itsekritiikkiä harjoitetaan aivan tarpeeksi ja mielestäni jopa liikaa koulussa. Koulumatkan aikana sitä ei osaakaan laittaa pois päältä ja sama ajattelu jatkuu, vaikka olisikin tekemässä jotain vain huvin vuoksi. Olen unohtanut miten antaa ajatusten kulkea kirjoittaessa samalla tavalla kuin annan siveltimen liukua vapaasti taululla ilman esteitä. Mitä minä voitan täydelliseksi hiotulla blogitekstillä, jota kukaan ei tule lukemaan? Miksen siis vain antaisi mennä vaikka sitten sillä uhalla että menee metsään ja lujaa. Jos kököillä kirjoituksilla satunnaisista mietteistä auttaa selvittämään päätä, niin eiköhän sitten näpytellä häpeilemättä oikein ahdistavan surkeaa sisältöä!

Tavallinen joululomapäivä

Paikalliset mummot ja papat ovat jo syöneet aamupalan, käyneet ostoksilla kiireisessä marketissa ja katsoneet päivän uutiset. Minä herään kolmannella yrityksellä, kun edellisillä en vielä keksinyt syytä olla torkkumatta vielä vähäsen aikaa. Mietin hetken sitä, mikä olisi paras tapa aloittaa päiväni. Lomalla on liikaa aikaa miettiä päivän ohjelmaa. Helposti kaikki jääkin mietinnän tasolle, mikä hyvin tiivistää joulun aikaisen elämäni yhteen lauseeseen. Tänään kuitenkin päivä käynnistyi toiminnan kautta, sillä koira pääsi lenkille ja vein itseni vielä erikseen toiselle lenkille. Varusteina talvisessa ulkoilmassa hölkätessä olivat vaatehyllyn nurkasta löytynyt paikallisen jääkiekkoseuran käppi (herkkiä silmiä suojatakseni taivaalta putoavilta lumihiutaleilta), isän hiukan tavallista kevyempi toppatakki sekä myöskin isän nastalenkkarit, jotka olivat muotoutuneet hänen jalkoihinsa ja alkoivat sattua loppumatkasta. Kuulokkeista laitoin soimaan Poks-podcastin, jotta en kuulisi omaa puuskutustani matkan aikana. Parilta pysähdykseltä ei vältytty, mutta eipä tässä mitään pitkän matkan urheilijoita ollakaan.

Eilen tehty currykastike ja psykologisia ilmiöitä käsittelevä dokumenttisarjan jakso. Tällainen puoli neljältä nautittu ”lounas” tällä kertaa. Voisin kuvailla nautinnolliseksi kokemukseksi. Tässä vaiheessa muisti alkaa katkeilla omien aktiviteettien suhteen, mikä yleensä tarkoittaa sitä että olen heittänyt aivot narikkaan Youtube-videoita katsellessa tai Pinterestistä inspiraatioita etsiessä (ei löytynyt). Otin kuitenkin matikan kirjan esille ensimmäistä kertaa lomalla, minkä omassa mittakaavassa laskisin pieneksi saavutukseksi. Kannustava taputus olalle ansaittu.

Kuulostaa aika tylsältä. Tätäkö elämän kuuluu olla? Sitä olen alkanut miettimään viime vuosina. Olen tajunnut itse olevani omasta elämästäni vastuussa ja se on pelottavaa. Ahdistavaa. Outoa. Olen aina vain olettanut tulevaisuudessa olevan jotain joka vain odottaa minua. Aivan kuin tekemiseni tässä hetkessä eivät heijastuisi elämäni tuleviin tapahtumiin. En tiedä mitä se kertoo persoonastani, mutta tämän tajuaminen on aiheuttanut uusien pelkojen potemisen. Jos koko elämäni on omissa käsissäni ja kaikki on mahdollista, mitä pitäisi tehdä? Päiväni kuluvat merkityksettömiltä tuntuvien asioiden parissa. Seuraako tästä merkityksetön elämä? Siltä se välillä tuntuu.

En voi koskaan todella päästä sisään toisen ihmisen elämään, mutta silti kuvittelen tietäväni mitä muut tekevät ja kokevat. Tai ainakin että miltä heidän elämänsä tuntuu: jännittävältä, mielenkiintoiselta, erityiseltä. Ei minun elämäni ole sellaista. Enkä tiedä pitäisikö sen olla, koska minulla on ystäviä, jotka päivittelevät sitä, kuinka on ollut ”hirveesti kaikkea” ja että kaipaisi enemmän rauhallisuutta. Minä taas kaipaisin arkeeni enemmän hauskoja sattumuksia ja spontaaneja ideoita. Minulla on rauhallisuutta elämässäni ylimäärin, mutta rauhaa se ei minun mielelleni tarjoa. Ylimääräinen aika nostaa pintaan epäilykset omasta tarkoituksesta ja sen puutteesta. Valehtelevatko kaikki ne, jotka väittävät löytäneensä tarkoituksensa, vai olemmeko me muut vain erityisen hukassa?

Minun elämäni on joskus (tai usein) tylsää ja minun pitää hyväksyä tylsyyden välttämättömyys. Eihän mikään olisi jännittävää ilman tylsyyttä. En voi kuitenkaan sanoa päässeeni johtopäätöksiin siitä, miltä elämäni pitäisi tai miltä sen edes haluaisin tuntuvan. Ehkä tässä on vain lomaminä äänessä ja tällaiset huolet haihtuvat kouluarjen jatkuessa. Seuraavaa joululomapäivää odotellessa..

Vanhuus iskee ensimmäistä kertaa 19-vuotiaana

Yötä vain. Olen juuri viettänyt äärettömän tapahtumaköyhän päivän kotona ja olen huomannut että minulla on aivan liikaa aikaa pohtia omaa turhuutta, saamattomuutta ja yleensäkin elämän tarkoitusta. Tavallinen arki on siitä mukavaa, että aina välillä on kiire, on tekemistä ja stressiä, mutta tämä kaikki vie pois huomiota kaikelta siltä ahdistukselta, joka liittyy tulevaisuuteen ja omiin epävarmuuksiin.

Olen tullut siihen tulokseen, että 19 on henkinen kriisivuosi. Ennen 18-vuotissyntymäpäivää kaikki odottavat sitä päivää, kun pääsee kerrankin baariin kavereiden kanssa, ajamaan autoa ja kuittaamaan itse omat poissaolot Wilmassa. Sitten saapuu seuraava syntymäpäivä ja mikään ei enää tunnukaan enää miltään (Joo, ehkä vähän turhan dramaattinen ilmaisu, mutta you get the point). Viimeinen merkittävä syntymäpäivä on saavutettu ja mitäs sitten. Aikuisuus hengittää niskaan, eikä täysi-ikäisyys olekaan ehkä niin jännittävää kuin miltä se yläasteelaisen mielessä vaikutti. Pienenä lapsukaisena ajattelin 19-vuotiaiden todella olevan aikuisia, joilla on varmaankin homma hanskassa. Kai nyt 18-vuotiaana sitä alkaa ymmärtämään maailmaa? Eikös se niin mene?

Viime aikoina olen ollut oudoissa mielentiloissa miettiessäni itseäni ja omia kykyjäni. Olen koko elämäni ajan ollut tyytyväinen itseeni. Tästä voi saada ylimielisen kuvan, vaikka en sitä todella tarkoita, mutta olen aina ollut ihan hyvä monessa jutussa. Kouluarvosanojen suhteen ei minulla ole koskaan ollut ongelmia, urheilen ja olen ihan hyvä lajissani, tykkään piirtää ja taiteilla ja joitain soittimiakin osaan soittaa vähän. Olen ollut se ”kympin tyttö” (blahh), jota perhe, sukulaiset ja opettajat kehuvat, mutta kaikki koulumenestys alkaa nyt tuntua jotenkin turhalta. En ikinä pukenut sitä sanoiksi, en ikinä kertonut kellekään, enkä ehkä ajatellutkaan sitä, mutta oletin aina että minusta tulee menestynyt. Jos mä kerta saan hyviä numeroita, osaan monia juttuja ja mua aina kehutaan, niin eikös se nyt jo varmista mun tulevaisuuden..? Voin kyllä sanoa, että olen omassa pienessä mielessäni ollut todella ylimielinen. Siis todella. Olen salaisesti ajatellut olevani muita parempi ja tiedostanut ajattelumallini vääryyden ja piilottanut sen niin syvälle, että se ei koskaan tulisi käytöksestäni ilmi. Ehkä kuulostan hirveältä ihmiseltä, ehkä joku ymmärtää, ehkä ei. En osaa sanoa mikä on muuttunut, onko se vain kypsymistä, mutta nykyään epäilen omaa kyvykkyyttäni päivät pitkät. En muuta enää osaa ajatellakaan. On aivan uskomatonta, kuinka en pysty katsomaan The Voicea harmittelematta sitä, että en ole yhtä hyvä laulamaan kuin nuo kilpailijat tuolla tai yhtä rohkea laittamaan itseni jännittäviin tilanteisiin. Sitten löydän uuden kanavan Youtubessa ja innostun seuraamaan sitä. Vau, nää videot on ihan huippuja, onpa tää tyyppi nerokas! Sitten minulle paljastuu tämän kyseisen ”nettipersoonan” ikä: 19 vuotta. Ensimmäinen ajatukseni: Mä en pystyis tohon.. Miks mä en pysty tohon? Miks en oo yhtä hauska? Miks mulla ei oo samanlaista paloa johonkin? Oompas surkea.

Tällaiset mietteet todella nakertavat itsetuntoani ja en ymmärrä tätä henkistä kriisiä jota käyn hiljaa päässäni. Tuntuu vain koko ajan siltä, että parhaat vuoteni ovat ohitse, enkä voi enää tulla taitavaksi niissä asioissa, joita olen aina halunnut kokeilla. Siis aivan järjenvastaista, kerta kaikkiaan.

Tätä aloittaessani en oikein tiennyt mitä halusin sanoa, mutta tähän päädyttiin. Hyvin kuvastaa sitä, miksi blogini tarkoitinkin. Ajatuksenvirraksi, digitaaliseksi päiväkirjaksi ja siksi en edes halua lukea tätä nyt läpi ennen julkaisemista. Muuten vain minua alkaisi ahdistaa kaiken kirjoittamani kelvottomuus enkä ikinä postaisi tätä.

See ya later alligator ❥

Jumissa kotona = perustetaan blogi

Noniin. Tähän sitä on tultu, WordPressin jäsenyys maksettu ilman minkäänlaista harkintaa tai suunnittelua tai edes tietämystä siitä, miten koko sivustoa käytetään. Kolme viikkoa karanteenia tekee ihmeellisiä asioita ihmisen psyykkeelle ja tämän blogin aloittaminen on todellakin yksi niistä minun elämässäni. 

Viime aikoina on tuntunut siltä että mieli paisuu kaikenlaisesta turhasta ahdistuksesta ja ajatukset pörräävät hurjaa vauhtia tekemisen ja ulkoilman puutteen tähden. Kotona pyörivät samat ihmiset päivästä toiseen tehden samoja asioita ja päivien reunat alkavat sumentua. Tässä sitä vaan kellutaan hetkestä toiseen toivoen, että jonain päivänä kaikki olisi taas niin kuin ennen. Voin kertoa, että kovan linjan kotihiirikin alkaa kaivata niitä sosiaalisia tilanteita, joihin ei normaalisti olisi itseään laittanut: kiusalliset rupattelut puolituttujen kanssa, kaverin kavereiden laimeat bileet ja sukujuhlat niiden sukulaisten kanssa, jotka kertovat sinulle ”kuinka suloinen olit silloin kaksivuotiaana kun viimeksi” tavattiin. Voi että sitä alkaa ikävöidä kummallisia juttuja. Kotona oleminen on aina ollut minulle ilon ja autuuden asia, mutta on jännittävää huomata kuinka pakottaminen tekee mistä vain epämiellyttävää. 

Pikaisen kahden minuutin harkinnan jälkeen tulin siihen tulokseen, että nyt tarvitaan jotain, mihin kaataa kaikki mieltä painavat ajatukset, jotka normaalisti ehkä unohtuisivat tavallisen arkielämän kiireessä. Tämän blogin tulevaisuudesta, kuten yhtälailla koko maailman tulevaisuudesta, ei ole minulla eikä kellään muullakaan harmainta aavistustakaan ja todennäköisesti sellaisena ”projektina” tätä tulenkin pitämään. 

En tiedä, sepä siinä ensimmäisestä kirjoituksesta. Jos tätä joku lukee, hei vain ja tervetuloa mukaan!